Kirsi Piha: Shakkia monopolin nappuloilla

Kirsi Piha

Olipa kerran maailma, jossa pieni ihminen oli pieni ja alamainen. Tässä maailmassa auktoriteetit kertoivat meille kuinka syödä (kansalliset ravintosuositukset), mitä ajatella ulkopolitiikasta (meillä ei ollut siitä eriäviä mielipiteitä sillä sen kerrottiin jo sinällään vaarantavan turvallisuuden) ja kuinka hoitaa lapsemme, parisuhteemme, työmme ja ylipäänsä kaikki. Tässä maailmassa työelämäkin oli helppoa: pomo käski, me tottelimme. Se kel onni oli, piti sen itsellään ja se, jolla meni huonosti meni lähibaariin ja veti kännit. Asiat olivat – jos eivät hyvin – ainakin järjestyksessä. Pieni ihminen tiesi paikkansa. Instituutiot jylläsivät ja päättivät asiat. Valtakunnan media kertoi mitä asioista pitäisi olla mieltä.

Sitten tahtia rupesikin lyömään pieni ihminen. Tuli rytmin muutos. Ja aika moni instituutio, auktoriteetti ja yritys joutui rytmihäiriöön maailman kanssa.

Nyt elämme kommunikaation kulta-aikaa. Pienellä ihmisellä on paljon sanottavaa ja se käyttää siihen moderneja kanavia. Meillä on mahdollisuus muodostaa salamannopeasti harrastus- tai painostusryhmiä. Meidän on mahdollista ohittaa virallinen päätöksenteko kansalaisaloitteella. Meillä on mahdollisuus muuttaa rytmiä.

Sosiaalinen media on väline nopeaan rytmiin ja kommunikaatiovallankumoukseen. Vaikka kansalaisaloite olisikin ollut käytössä vaikkapa 10-20 vuotta sitten, kuinka kauan olisi kestänyt kerätä 50.000 nimeä? Kuka olisi jaksanut edes yrittää? Nyt meillä on mahdollisuus kustannuksitta välittää informaatiota, jonka lopputuloksena keräämme valtaisia joukkoja asioidemme taakse.

Ja kyllä. Kaikki äänet ovat saaneet samanlaisen mahdollisuuden. Se ei aina tunnu hyvältä, äärilaidat metelöivät ja joku puhuu jo siitä kuinka somedemokratia on edustuksellisen demokratian tuhoaja. Niin tai näin, me käytämme kommunikaatiovaltaa ja saamme asioita tapahtumaan.

Sen sijaan instituutiot ja yritykset ovat rytmihäiriössä maailman kanssa. Organisaatioiden muutosnopeus on maailman muutosnopeutta hitaampaa. Se näkyy kokonaisten toimialojen kriiseinä, mutta se näkyy myös kommunikaatiossa. Meillä Suomessa on perinteisesti ollut varsin varovainen kommunikaatiokulttuuri. Yhdensuuntainen kommunikaatio vasta silloin kun on ihan pakko on ollut tapa toimia. Salaaminenkin on koettu järkeväksi. Ja siinä vanhassa maailmassa muinoin, se jopa onnistui.

Ongelmaksi organisaatioille vanhassa toimintatavassa muodostuu, että ihmiset haluavat vuoropuhelua, vaativat organisaatioilta läpinäkyvyyttä ja kommunikaatiota, osallistamista ja palvelua. Salaaminen ei onnistu, joten se on strategiana lähtökohtaisesti jo epäonnistunut. Ymmärrän, että yritysten tekee mieli kiukutella maailmaa vastaan. Onhan se epäreilua, että nyt pitääkin olla avoin ja läpinäkyvä. Että yrityksiltä vaaditaan niin toiminnassa kuin kommunikoinnissa enemmän kuin ”laki vaatii”. Maailmalle kiukutteleva yritys on kuitenkin vähän kuin pelaaja, joka tuli pelaamaan shakkia monopolin nappuloilla. Tällöin on 3 vaihtoehtoa.

1) Pysyä rytmihäiriössä. Peli jatkuu ja pelaajamme istuu sivussa väärien nappuloidensa kanssa. Joku muu voittaa.

2) Käyttäytyä kuin uhmaikäinen. Heittää nappulat laudalle ja kiukutella. ”Mä en leiki enää teidän kanssa” -strategia on kuitenkin hankala. Joku leikkii asiakkaiden ja potentiaalisten asiakkaiden kanssa. Lopputulos on kuihtuminen.

3) Käydä nopeasti hankkimassa oikeat nappulat, opetella shakin säännöt ja pyrkiä voittamaan.

Suosittelisin tuota kolmatta vaihtoehtoa.

Kirsi Piha
Ellun Kanat Oy
Hallituksen pj